5 vuotta sitten tänään rakas koiramme vietiin lopetettavaksi ja se oli äärimmäisen rankka päivä meille kaikille. Meillä oli siis koira nimeltä Tipsu, joka tunnettiin paremmin nimellä "kanahousu" (huom. en tiedä mistä olen tämän lempinimen keksinyt, ei hän näytä kanalta eikä Tipsulla koskaan ollut housuja!), hän oli rodultaan perhoskoira ja hän syntyi 14.7.1996. Tipsu ei tullut meille suoraan, vaan hän oli serkkuni koira. Pelkäsin pienempänä älyttömästi koiria ja myös Tipsua kun hän leikillään juoksi purren kantapäitäni ja niin Tipsu alkoi tulemaan meille viikonloppu hoitoon aina välillä, että minä tottuisin koiriin, koska oikeasti pelkäsin kaikkia koiria todella todella paljon! No, tämä auttoi ja pelkoni väistyivät päivä päivältä ja Tipsusta tuli meille tietty rakkaampi päivä päivältä.. Tipsu alkoi olemaan meillä aina pidempiä aikoja kerrallaan kunnes yhtenä jouluna serkkuni perhe sanoi, että "hyvää joulua" ja antoivat Tipsun meille, Tipsun ollessa 5v.
Kanahousu oli meille kaikille äärettömän rakas ja hän oli aivan ihana koira, en osaisi parempaa edes toivoa. Tipsu myös kasvoi mun rinnalla siitä asti kun itse olin 3v, vaikka ei asunutkaan meillä pennusta asti niin näin häntä säännöllisesti pienestä asti. Kanahousu oli paras unikaveri ja kuuntelija. Kanahousulla oli ihana luonne ja hän oli todella kiltti. Leluista hän ei oikein välittänyt, mutta mun kantapäitä hän jahtasi loppuun asti. Alkuun pari vuotta Tipsu odotti eteisessä aina niin kauan että me kaikki oltiin kotona, mutta jossain vaiheessa hän tajusi että mitä järkeä kun voi sohvallakin maata. Tipsu oli muutenkin oikein kaupunkilaiskoira, koska esim. mökillä talvella hän odotti että lumet kolataan ennenkuin hän kävelee ja ei mielellään astunut vastaleikatun ruohon päälle. Hän oli muutenkin oikein "lellipentu".
Tipsu lopetettiin ollessaan 15½ vuotias. Hänellä oli hengitysvaikeuksia, koska hänen mahaan ja keuhkoihin oli kertynyt nestettä, tämän takia myös kakoi usein ja ääreisverenkierto oli heikko. Tipsua ei voinut ottaa syliinkään kun häneen sattui. Eläinlääkäri oli sitä mieltä kun on kuitenkin iäkäs koira, että on parempi antaa lähteä arvokkaasti, kuin se että kokeilisi jotain hoitoja mitkä ei todennäköisesti auttaisi muutenkaan vanhaan koiraan, vaan aiheuttaisi kenties lisää kipuja.
Muistan kun tila huononi uuden vuoden jälkeen ja mietimme mitä pitäisi tehdä ja olin ensimmäisenä meistä aina kotona koulusta ja mua oikeasti pelotti ihan hirveesti tulla kotiin, koska pelkäsin jos Tipsu ei tulekkaan vastaan, mutta onneksi tuli. Rupesin itkemään kun näin hänet, koska olin niin helpottunut, etten joutunut löytämään häntä mistään kuukahtaneena.. Tuo päivä ja tuo aika ennen ja jälkeen oli aivan tuskaa. Ei ole päivääkään kun en mieti Tipsua, ajattelen joka päivä ja ikävöin. Kukaan muu kuin koiran omistaja ei voi ymmärtää kuinka heistä tulee aidosti yksi perheenjäsen. ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti