Monesti löytää itsensä kysymyksen edestä "miten menee?", "mitä sulle
kuuluu?" ja "onhan kaikki hyvin?". Sekunnin sadasosassa mielessään kelaa
kaiken sen läpi, mitä oikeasti kuuluu. Sen sijaan, että vuodattaa kaiken enemmän
ja vähemmän negatiiviset kuulumiset ja tuntemukset niin aamulla pommiin nukkumisesta kuin naapurin mummon kuolemasta päin
kysyjän naamaa, joskus on helpompi vain hymyillä kauniisti ja todeta,
että hyvin menee.
Se ei tee ihmisestä tekopyhää, niinkuin ensimmäisenä saattaa tulla mieleen. Se ei tee ihmisestä minkäänlaista roolin vetäjää tai muutakaan epäaitoon persoonaan viittaavaa. Joskus on vain vaikea kaataa isoa tai vähän pienempää taakkaa toisten niskaan. Vaikea avautua ja puhua. Puhua puhumisen kyllyydestä koko sielunsa puhtaaksi.
Saattaa silti olla vaikeaa kantaa asioita sisällään. Voi olla silti
haastavaa vaieta asioista, joista pitäisi puhua. Olla puhumatta ja
tiedostaa, ettei se ole hyväksi. Kasata sisälleen ja kasvattaa niitä
siellä päiväpäivältä isommiksi. Olla nostamatta kissaa pöydälle vain
puhumisen vaikeudesta. Voi silti tehdä kipeää kantaa mukanaan isoa
omantunnon taakkaa, joka paikkaan minne meneekään ja antaa niiden tulla
jopa uniin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti