Tänään on yksi
niistä päivistä, joita ei unohda. Sellainen, joka tuntuu pieneltä mutta
on silti suuri. Meidän esikoisen päiväkotitaival päättyy tänään.
Esikoulu loppui jo toukokuun
viimeisenä päivänä ja nyt sulkeutuvat myös päiväkodin ovet viimeistä
kertaa hänen osaltaan. Tuntuu haikealta, ei siksi, että emme olisi
valmiita seuraavaan vaiheeseen, vaan siksi että, tämä tuttu,
turvallinen, täynnä leikkiä, oppimista ja arjen ihmeitä vaihe
on nyt ohi. Ne aamut, kun pienet jalat kipittivät tuttua reittiä, reppu
selässä. Ne päivät, kun oven raosta vilkutettiin ja sydän samalla vähän
rutistui. Ja ne iltapäivät, kun haettiin hikinen, hiekkainen ja
onnellinen lapsi kotiin.
Esikoulu toi
uudenlaista itsenäisyyttä. Se oli tavallaan pehmeä lasku koulumaailmaan,
mutta samalla suuri harppaus pois pienuudesta. Esikoulun päätösjuhla
järjestettiin toukokuun lopussa
arki-iltana. Huone täyttyi vanhemmista ja jännittyneistä lapsista, kun
valot sammuivat ja valkokankaalla lähti käyntiin ensimmäinen elokuva. Me
katselimme lasten hoidossa tekemiä lyhytelokuvia, ne oli todella hyviä
kaikki! Itketti ja nauratti samaan aikaan.
Elokuvien jälkeen jaettiin jokaiselle lapselle todistukset ja ruusu. Lopuksi vielä me vanhemmat annoimme ryhmän aikuisille lahjakortit ravintolaan ja suklaata, sekä lausuimme heille runon. Tilaisuuden jälkeen päiväkoti oli järjestänyt kaikille ulos erilaisia
toimintapisteitä, joita jäimme vielä tekemään.
On niin monta
kiitoksen aihetta. Ihanat hoitajat, jotka tunsivat lapsen juuri
sellaisena kuin hän on. Joiden syli oli aina avoin ja jotka näkivät,
kannustivat ja lohduttivat. Ja vaikka mieli on
haikea, sydän on täynnä kiitollisuutta. Me saimme elää tämän vaiheen.
Meillä oli mahdollisuus kulkea nämä vuodet turvallisesti ja yhdessä. Se
ei ole itsestään selvää ja juuri siksi se on niin arvokasta.
Nyt alkaa pitkä kesäloma.
Ja syksyllä se suuri askel: koulu. Kuopus toki jatkaa vielä
päiväkodissa eli päiväkotiarki ei kokonaan lopu tähän meidän perheen
osalta.
